Seurakuntamme solutoimintaa sen nykyisessä muodossaan käynnisteltäessä syksyllä 2008 silloisen nuorisopastorimme Teemu Kunnon johdolla, en ollut oikein varma, mitä soluista ja solutyöstä oikein ajattelisin. Sana solu kuulosti jotenkin vieraalta ja erityisesti tieto siitä, että yksi solun tarkoituksista on jakaa oman elämänsä tärkeimpiä ja joskus kipeimpiäkin asioita toisille ihmisille tuntui hieman pelottavalta.
Epäilyistäni huolimatta lähdin kuitenkin mukaan pastorin kutsumana seurakuntamme ensimmäiseen, nykymuotoiseen soluun. Kaiken varalta olin kuitenkin visusti päättänyt, ”etten kyllä omasta elämästäni ala muille jakamaan”, vaikkakin solun jäsenet olivat jo valmiiksi lähimpiä ystäviäni.
Nyt solutyössä ja soluissa välillä aktiivisemmin ja välillä vähemmän aktiivisesti noin neljä vuotta mukana olleena voin todeta, että solukokoontumisissa koetut hetket ja se yhteys, jota soluissa voi parhaimmillaan kokea, on jotain niin hienoa ja arvokasta, etten ole hetkeäkään katunut päätöstäni lähteä mukaan tähän toimintaan. Vaikka Raamatun opetus ja tutkiskelu eivät ole soluissamme yltäneetkään parhaiden raamatunopettajien ja raamattutuntien tasolle, on se kokemus, että jotain ihmistä tai pientä ihmisryhmää aidosti kiinnostaa se, mitä juuri minulle tänään kuuluu, todella tärkeää ja arvokasta.
Kun solun sisälle kasvaa ajan myötä luottamus ja yhteys, yksittäisten solulaisten ongelmat ja huolet alkavat olla koko solun ongelmia ja huolia, jotka sitten yhdessä kannetaan rukoillen Jumalan kuultavaksi. Solujen hienous piilee juuri siinä, että yhteyden ja keskinäisen luottamuksen kasvaessa solu pikkuhiljaa hitsautuu yhdeksi kokonaisuudeksi. Myös vääränlainen häpeän ja piilottelun tunne omien ongelmien suhteen katoaa pois, ja avoimuus tulee tilalle.
Toimiva solu myös kannustaa jokaista jäsentään viettämään enemmän aikaa yhdessä Jumalan kanssa ja panostamaan omaan, henkilökohtaiseen Jumala-suhteeseen ja rukouselämään myös arjen keskellä. Parhaimmillaan solukokoontuminen on aikaa yhdessä ystävien ja Jumalan kanssa, jota odotetaan etukäteen mielenkiinnolla ja jännitykselläkin.
Solukokoontuminen voikin olla aidoimmillaan juuri sitä oikeaa seurakuntayhteyttä minikoossa - välittämistä, toisten huolien ja murheiden kantamista ja ilojen jakamista Jumalan kohtaamista unohtamatta. Onhan solu jo nimensäkin mukaisesti pieni, mutta merkityksellinen osa jotain suurempaa kokonaisuutta – seurakuntaruumista.
Teksti: Kauri Karhu